Rottitude

… ihan hujauksessa, ja blogi ressukka jäänyt ihan vaille huomiota. Ja mitähän sitä tässä puolessa vuodessa on ehkä kenties ehtinyt tapahtumaan; kaikenlaista, todellakin kaikenlaista syntymän ja kuoleman väliltä, lukuunottamatta juuri näitä ääripäitä. No, ehkä pienimuotoisia välikuolemia kuitenkin. Mutta, elämä on, opettaa vähintään nöyryyttä jos ei muuta.

Koiraharrastusrintamalla on heitetty keikkaa niin hakuratojen kuin näytelmienkin saralla. Korkein tavoite on jäänyt saamatta syystä tai kymmenennestä, Salsalta edelleen puuttuu se kolmas serti (eli ei pääse laihtumaan liikaa vielä :P), ja Rommin viimeinen ykköstulos odottaa tulevaisuutta. Ei sen puoleen kyllä ollut loppuvuodelle kokeitakaan mihin mennä ilman että olisi joutunut etelän turneen heittämään. Ensi vuonna, ensi vuonna… Kyllä siitä nyt käyttövalio leivotaan vaikka kilon paloina. Ei AINA voi olla huono tuuri. Riina puolestaan taitaa olla koipiensa kanssa siinä jamassa, että eläkepäivät koitti. Pää veisi mutta jalat ei kanna käyttökoiran elämää enää

Ferrari jaksaa ilostuttaa elämää edelleen ja tekee ratkaisujakin omasta puolestaan. Kellokisaan ei tarvinnut sitten syksyllä mennä Rommin kanssa, sinne jäätiin reilun kolmensadan kilometrin päähän kotoa tien varteen heti menomatkalla. Onneksi oli ystävä hädässä, ja Ferrari matkasi komeasti Volvon perässä trailerilla takaisiin kotiin. Iso ei ollut vika, mutta riittävä tekemään mestaruushaaveista lopun kertaheitolla. Sen jälkeiset oikuttelut on herättäneet lähinnä hysteeristä hihitystä, kovin murheelliseksi ei jaksa enää yhden Ferrarin takia alkaa. Kahden ehkä, kun ei tuo Laurankaan hiivatti ole ihan täydellisesti toiminut, silläkin ollut taipumuksena ratkaista jos nyt ei ihmiskohtaloita niin ainenkin jonkinlaisia elämänsuuntia Semmosia ne ferrarit on…

Mutta, jäähäämpä seurailemaan, josko muistaisi vähän useemmin laittaa tilannekatsauksen kuin puolen vuoden välein, jääpi nämä päivitykset muuten aika pintapuolisiksi suurempien kuvioiden kertailuiksi ilman elämän suolaa eli hillittömiä yksityiskohtia…

Viikonloppuna heitimme taas Lauran kanssa etelän turneen. Reissu oli perinteiseen tyyliin hyvin perusteellisesti ikää lisäävä, nyt ette varmasti pääse minusta eroon enää millään. Naurettua siis tuli varsin riittävästi Hilpeys alkoi jo alkumatkasta kun heti Temmeksen kohdalla osui silmiin varsin erikoinen mainos; paikallisten perverssien hylättyyn liikerakennukseen kasaama “Eroottinen luontonäyttely” jota mainostettiin isoin plakaatein. Ferrari meinasi mennä väkisin ojaan, kun sitä kylttiä tavattiin että niin MIKÄ? Kaikenlaiset mielikuvat näyttelyn sisällöstä lisäsivät elinikäämme vuosikausia…

Matka Oulusta Helsinkiin on pitkä, ja aikaa ehtii tappaa monella tapaa. Laura oli ladannut mukaan lehtiarsenaalia, kaikenlaista faktaa ja asiaa ääneen luettuna tuli niin keltaisesta kuin naisten lehdistöstäkin. Mutta ei mitään niin turhaa ettei jotain pitempiaikaista iloakin, sillä lehtien antimista lanseerasimme kautta aikain toimivimman termin; biisitauko. Juttuhan meni alun alkaen niin, että joku elämään kyllästynyt kymmenen pienen lapsen äiti siellä kertoi miten rentoutua ja ottaa omaa aikaa kun arki alkaa mättää ja järjissään olisi suotavaa pysyä. Ratkaisu oli että laittaa hyvän biisin soimaan, istahtaa sohvalle rauhassa kuuntelemaan, ilmoittaa lapsukaisille (ja sille miehelle joka samassa talossa asuu) että nyt on kuulkaas tässä äitillä biisitauko ja en ole sinä aikana tavattavissa. Tämä kuulosti niin loistavalta, että apinoimme sen välittömästi. Jatkossa jos(/kun) Laura alkaa mulle kettuilemaan, niin mä voin sille sitten vain ilmoittaa että “Biisitauko” ja, musiikilla tai ilman, what ever, tauko sitten kestää x-määrän aikaa kettuilun asteesta riippuen. Joskin yhtä pitkävihaisen kuten minä, on miltei mahdoton pitää kiinni lupauksestaan olla viikko biisitauolla. Viisi minuuttia olisi ehkä aika maksimaalinen rangaistus.

Turneella pitää toki yöpyäkin jossain; majoituimme Sipoossa varsin viehättävässä mökissä. Ennakkotiedustelut hieman epäilyttivät, meille kun luvattiin hoonolla soomella mökistä löytyvän KAIKKI mitä ihminen keksii tarvita. Yllätykseksemme mökissä todella oli aika pitkälle kaikki, lakanoista telkkarin kautta hiustenkuivaajaan, ja kohtuu uusi mökki kaiken lisäksi. 30 juuroa per yö per henki ei ole paljoa miltei hotellitasoisesta mökistä. Puolenyön aikaan ferrarimme oli meidän viimein sinne asti kuljettanut, muutaman perinteisen aikahypyn kautta. Loppumatkasta jopa Laurakin pääsi irti estoistaan ja ferrari kulki melko kovaa Lahti-Helsinki moottoritiellä Alkoi ihan namikaattorinkin “olet perillä” ilmoitus aikaistua. Sitä siinä mietittiinkin, että jos tarpeeksi lujaa ajaa niin onkohan sitä lopulta perillä ennenkuin on lähtenytkään? Kuten vaikka että lähtee lauantaiaamuna ajamaan, ajaa niin perkeleen kovaa että namikaattorin “olet perillä” kello kulkee taaksepäin, ja saavutkin määränpäähäsi jo perjantai-iltana? Tästä teemme varmaan vielä empiirisen tutkimuksen jossain vaiheessa. Perillä meillä odotti loput tästä persaukisten kokoontumisajojen majoitusporukasta; Laura “the syrän” P ja Terttu. Olivat jo hyytyneet ja kömpineet punkkiinsa, vai liekö olleet biisitauolla. Lauran saimme vielä elvytettyä, hillitöntä keskenkasvuisten hihitystä ja repeilyä kesti hyvän aikaa yön hämärässä, kunnes nukkumatti humautti kaikki kerralla unten maille.

Lauantaina ohjelmistossa oli Suomen ensimmäinen virallinen rottweilereitten VIK testi. Ulkomuodon tarkastusosio oli perinteisen tylsää seurattavaa, mittoja sieltä täältä ja tuolta, ei mitään äksöniä. Lojuimme tuoleissamme kahvia juoden ja juor… siis raportoiden erinäisiä tärkeitä asioita. Puruosioon virkistyimme huomattavasti. Toki olimme kovasti ylpeitä etenkin siitä, että ensimmäinen testin hyväksystysti suorittanut koira oli juurikin Maahismetsän

Väliajalla kahvia ja pullaa. Ja Ikeaan. Tähän ikään asti olen onnistunut välttelemään Ikeassa käyntiä, mutta nyt ei voinut mitään, naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, eli käytävä ainenkin kerran elämässään Ikeassa. Tähän finanssikriisiin se toki hyvin ajankohdallisesti sopikin kun eihän sieltä tyhjin käsin ole sopivaa poistua. Mukaan lähti kaikennäköistä tuiki tärkeää ja tarpeellista, onneksi olimme pakettiautolla liikenteessä…

Ilta menikin sitten kasvattajapäivillä. Saksalainen kasvattaja/tuomari Paul Dieter Viehoff luennoi rottweilerin jalostuksesta Saksassa, ja luento oli kaikkinensa varsin mielenkiintoinen. Hereilläkin pysyi sopivasti, kun olin luvannut tehdä raportin Rottislehteen kasvattajapäivistä, niin ei joutanut torkkumaan vaikka mieli olisi tehnyt.

Ja sunnuntaina Erkkariin. Jos lauantain olimme hikoilleet ja puuskuttaneet ja tuskailleet kostean painostavaa keliä kuin eskimot Saharassa, niin lauantai-illan ukkosmyrsky oli nyt onnellisesti putsannut ilman. Toki sitten piti ruikuttaa kylmästä, kun ikinähän ei voi olla hyvä Näyttelykirjeen ennakkoukaaseista huolimatta Rommi sai jäädä autoon, kukaan ei tullut siitä minua tuomiolle vaatimaan, ja paremminhan se siellä viihtyi kuin pikkiriikkisessä häkissä näyttelyalueella. Salsan kanssa käväisin kehässä, ja varsin hyvän arvostelun Salsa saikin jälleen. Jopa silmät olivat muuttuneet hieman vaaleista tummiksi No, tällä tuomarilla ei ollut sitä silmämunakarttaa jota olimme edellisenä iltana kasvattajapäivillä hypistelleet… Tuloksena oli JUN ERI, mutta ei sijoitusta. Eli oikein hyvin erkkarin saaliiksi!

Sittenhän sitä joutikin jo hyppäämään ferrariin ja karauttamaan kohti Oulua. Oltiin varauduttu että sitä ajellaan takaisin päin yötä myöten, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Verenpainetta nostattelimme vielä Vaajakosten ABC:llä, kun vartissa luvatut pizzat tulivat yli puoli tuntia myöhässä. Puoliraakoina ja pahoina. Äkkiseltään luulisi että pizzan saa kypsäksi 50 minuutissa. Mutta ei. Ei ainenkaan Vaajakoskella. Positiivisena puolena mainittakoon, että emme saaneet salmonellaa tai muutakaan loppumatkaa pätkivää tautia, jos tässä on jotain positiivista mainittava ko. huoltsikasta…

Hobitti se vaan jaksaa, vaikka lämpömittari näyttää kesän ekoja kunnon helteitä, hakumetsään paistuu elävältä, ja kutakuinkin kaikki eläväinen on enempi tai vähempi nuutuneen oloista. Luultavasti tuo Omituinen Pieni Eläin osoittaa ensimmäiset hyytymisen merkit sitten kun se suorilta jaloilta kaatuu elottomana maahan.

Eli hakukokeessa käytiin Kalajoella, eka koe tälle vuodelle. Asenne oli lähtiessä että pessimisti ei pety, eihän tässä säässä tehdä voittajaluokan hakuradalla hyvää tulosta. Vaan kuinkas sitten kävikään. Kaikki ukot nousi, työskentelystä tuli täydet pisteet. Hallinnasta meni kaksi pistettä, kun viimeisellä ukolla piti hieman säätää volyymit kaakkoon että sain apinan pois maalimiehen luota… Ilmaisuista meni ekalla ukolla yksi piste, tokalla kaksi pistettä ja kolmannella kolme pistettä. Mutta hauku nyt tuossa kelissä rytmikkäästi niin kauan että minä tuomari taaperretaan maalimiehelle asti… Pikkuisen pätki, kun hobitti veti vähän henkeä välillä. Kuitenkin sen verran vähän pätki, ettei pysähdellä tarvinnut mennessä. Arvostelua saadessa se sitten istui etujalat harallaan, suu niin isona kuin pieni hobitti vain saa auki revittyä, kieli maassa asti roikkuen, korvat tötteröllä ja silmätkin näytti että tipahtavat pian päästä… Kyllä vesi kelpasi. Hausta siis 8 pistettä vaille täydet, 162 pistettä.

Esineruutuun saatiin oikein kunnon sivutuuli. Rommin kanssa taaperrettiin sinne etukenossa tuuleen nojaten silmät kiinni, kun hiekkamyrsky heitti puolet metsätien pintahiekasta naamalle. Hellittipähän ainenkin helle hetkeksi. Ekan esineen jälkeen hajosi liivi, Rommi kirmasi ruudusta liivi batmanviittana selässä liehuen. Onneksi olin kuitenkin tunkenut varaliivin taskuun, jo perinteeksi muodostuneen ajatuksen saattelemana; eihän tätä ikinä tarvii mutta otampahan kuitenkin. Tuosta perinneajatuksesta tarvinnee nyt luopua, on se varaliivi hyvä olla olemassa. Viimeinen esine oli ihan etukulmassa, metri lähetyssivulta. Ja kas kummaa, hobitin nenähän oli peräti auki ihan alusta alkaen, otti hajun heti ja toi, vaikka tyypillisempää tällä Pienelle Omituiselle Eläimelle olisi ollut karauttaa hiekka pölisten takanurkkaan ennen nenän avaamista. Ruudusta täydet 30 pistettä. Hyvä hobitti

Nyt alkoi jo tottiskin hirvittää. Ihan varmaan sössitään nyt kun olisi hyvät saumat ykköstulokseen. Aatella, 78 pistettä vaan tarviis saada… Tässä vaiheessa saattoi jo buddhalaisen tyyni meikäläinenkin osoittaa ensimmäisiä hermostuksen merkkejä, jos oikeen tarkkaan katsoi ja pään sisällä kuului kirkumista joka kerta kun joku tuli sanomaan että no niin, nyt tulee ykköstulos, ja hyvin se menee, ja kaikkia muita virttyneitä kansanhokemia. Hyvinhän se meni sitten kuitenkin, ja Pieni Omituinen Eläin oli varsin pirteä vielä tottiksessakin. Pietarin juomavedessä on varmaan ollut sen pentuaikana jotain ylimääräistä mistä se on tuon ehtymättömän luonnonvaran kasannut. Jopa niin pirteä, että jaksoi tasamaan noutokapulalla esittää varsin näyttävän puuhakkurointi performanssin. Pureskelu oli ehkä pahinta ikinä, enempää sitä ei Pieni Omituinen Eläin ehdi siinä noudon aikana jyrsimään vaikka kuin yrittäisi. Siitä varmaan menikin eniten pisteitä. Muut olikin sitten pieniä murusia sieltä täältä. Erinomaisia liikkeitäkin mahtui joukkoon; liikkeestä istuminen, eteenmeno, ja paikallaolo. Paikallaolossa hobittikin osoitti normaalin merkkejä, kun käskyn saatuaan lässähti maahan ja huokaisi syvään niin että kuulin sen itsekin siinä piiloon poistuessani. Että huooooh, nyt saa hetken huilata 90 pistettä, Rommin tähän asti parhaat tottispisteet.

Hyvä päivä, ykköstulos tuli, 282 pistettä ja papukaijamerkki.

Kaikenlaisia tollukoita! Ei voi kun miettiä mitä liikkuu ihmisten päässä joskus vai liikkuuko mitään. Oltiin jälkitreeneissä Lauran kanssa tässä tänä iltana. Siinä oltiin jäljet saatu metsään polettua, ja alettiin valmistautua niitä ajamaan, kun paikalle karauttaa pari naisihmistä farmarillaan. Ensinnäkin, ollaan metsässä, korpea olisi vaikka kuin pitkälle. Mutta siihen tunkee kärrynsä ihan Lauran auton persiiseen kiinni. Autosta purkautuu pari naihihmistä, arviolta nelikymppisiä, sekä tyttö. Toisen naisen sylissä on joku strasselituppo, laskee sen maahan, ja siinä takaluukkua availlessaan huutelevat että ettehän koiria pelkää. No ei me koiria pelätä. Ensin sieltä luukusta pölähtää kultaisen pentu, käy hyppimässä siinä kaikkien ympärillä. Tässä vaiheessa v-käyrä tekee ensimmäisen lievän nousun. Sitten sieltä kaivetaan vielä joku oisko ollut airis, ja ensitöikseen se menee mellastamaan Lauran autoon, sivuovi kun oli auki. Tässä vaiheessa v-käyrään tulee raju nousupiikki, ja karjahdan että älkää nyt sinne autoon niitä koiria laskeko! Sekä mun että Lauran ferrarit pomppii jo pikkuhyppyä sisällä riemastuneiden pienten rotovailereiden tahdissa. Huutelen siinä metelin yli että meillä on tässä jälkitreenit menossa, ja huolehdittehan sitten että nuo koiranne eivät tule meidän koirien luokse. “Tämä on tämmöinen pentu vielä”. Joo ihan sama, mun koira ei tykkää oli se sitten mikä tahansa, ja jos se ei ole sulla hallinnassa niin pidä se kiinni (jätin sanomatta että tai se on entinen pentu). Sitten alkoi tulla tekstiä. Minut haukuttiin negatiiviseksi, kerrottiin etten voi kieltää ketään liikkumasta yleisellä alueella, selostettiin että tietenkään pentu ei ole vielä hallinnassa… jne. Siis voi pyhä yksinkertaisuus!!! Oikeesti! Miten v*tun vaikeeta voi olla tajuta, että vaikka kuin tulet “yleiselle alueelle metsään” niin kai sun tarvii niistä perkeleen mopeistasi pitää sen verran huolta ettei ne kolua toisen autoihin sisään ja juokse toisten koirien suuhun ihan valtoimenaan. Mutta ei, mitä ilmeisemmin tämä oli tätille liian monisyinen asia ymmärrettäväksi. “Pitää kai näiden nyt päästä vapaana juoksemaan kun on tänne asti sitä varten ajettu”. Jep jep.

Ymmärsi ne sitten sentään tunkea karvakasansa takaisin autoon, ilmeisen närkästyneenä ja loukattuina, ja rauha laskeutui Sanginjoen metsään kun farmarin ovi sulkeutui ja vaimensi viimeisenki jupinan ja puputuksen, ja pakittelivat siitä Lauran ferrarin puskurituntumasta matkoihinsa.

ARGH! Saatiinhan ne käyrät tällekin päivää kohilleen!

Onhan taas ikää lisätty melkoisen monella vuodella. Mä olen niin nauranut koko viikonlopun, että nyt saa kessutella ihan rauhassa kartonkitolkulla ja vieläki ollaan voiton puolella tätä reissua edeltävään aikaan nähden.

Mulla oli Lauran kanssa sykronoitu kalenteriin Etelän retki, alaosasto valtuutti meidät edesvastuuttomat osallistumaan SRY:n alaosastojen neuvottelupäiville ja sen perään oli hyvä tilaisuus päästä kerrankin katsomaan mitä Kevätkokouksessa tapahtuu. Lauran kanssa aloitimme retkivarustelun kummankin luonteelle ominaisella tavalla; joskin huolestuttavaa otteen lipsumista lähemmäs kompromissiä on havaittavissa. Toisin sanoen, Lauran schedule ilmeisesti vähän petti, ja minä taas jo hyvissä ajoin ennen viime tippaa sain Lauralta check-listan jonka mukaan kirmailin ympäri kämppää tavaraa kassiin haalien.

Mun koirahäkit on olleet tilauksessa etelän lämmöstä, ja yksi tämän reissun funktioista oli hakea ne samalla. Siksipä strattasimme matkaan mun ferrarilla. Oikeen tulikaste oli siis tiedossa, miten kestää, viekö perille ja tuoko takaskin vielä, enhän mä ole sillä kuin tässä kaupunkiajoa harrastanut. Lauran Rottmobiili sai siis jäädä pohjoiseen, ja vertaistukiryhmän kaksi jäsentä hyppäsivät ryhmän tuoreimman hankinnan kyytiin. Pitkän matkan ajoon pitää toki varustautua huolella; jouduin perehtymään aiheisiin “mistä konepelti aukeaa” (perusoletuksena että kone lienee sen alle piilotettu), “mistä tarkistetaan että on öljyä” (ihan ilman arvon Käyttöohjetta pläräämättä löytyi tuo aavistuksen alkukantainen öljypinnan tasosta kertova mittari jota myös öljytikuksi proot kutsuvat), “lasinpesunesteen lisääminen” (tällekin löytyi ilmeisen oikea reikä mihin ihan omin pikkukätösin sekoitettua nestettä luruttelin). Kylläpä minulla olikin professionaali olo kun noista kaikista suoriuduin ihan omin avuin.

Ekaksi yöksi suuntasimme vertaistukiryhmään kuuluvan Taijan luokse (Taija tosin on tässä ryhmässä speciaali-lisenssillä; auton merkki on ehdottomasti väärä, mutta havaittavat ongelmat ja puutteet käytössä, ja käyttäjässä, ovat sikäli samanlaiset että ryhmään liittyminen on katsottu suorastaan suositeltavaksi). Taijalla olikin vertaistukiryhmän viihdykkeeksi asiaan ja aiheeseen läheisesti liittyviä tarinoita, ja opimme uusia ihmeellisiä sanoja kuten “laturinhihna” ja saimme hyvän mielikuvan miten sitä hoidetaan. Jos ei “sammuta auto ja starttaa uudestaan” auta, niin lopputulos voi olla ilmoille sinkoilevia laturinhihnan palasia.

Aamulla ekan varikon (ehkä enempi kuitenkin Stop-and-Go oli tämä visiitti) jälkeen siihen saakka moitteetta toiminut ferrari päätti hieman säväyttää, täytyyhän kokoontumisajoissa olla jotain aiheeseen liittyvää pohdittavaa. Kun olimme uuden päivän pirteyttä huokuen (tyyliin onko pakko herätä jos ei taho, ja verraten tätä seuraavana aamuna saamaamme kommenttiin oululaisista päivänsäteistä) kammenneet itsemme kyytiin ja startanneet ferrarin, syttyi The Valo. Ja MIKÄ se TUO on?!? Lauralla oli onneksi vastaus heti valmiina, itselläni kun kumisi vain tyhjyyttään vielä tuohon aikaan korvien väli; katsotaan ferrarin Käyttöoppaasta. Auto käy, ei kuulu kummallisia ääniä, ainoa johtolanka oli siis vastaavanlaisen kuvan etsiminen opuksesta. Että jäähdytinnesteen varoitusvalo sitten. Jaa että nestepinta alhainen. Vai niin. Ja sitä nestettähän sitten saa lisätä mistä reijästä ja mitä sinne saa lisätä. Voi onneksi ferrarin Käyttöohje on tehty juuri meitä varten, ja sieltä löytyi ihan Valokuva, jossa oli Ympyröity kyseinen paikka. Matkalta varmaan löytyy huoltsikka, josta sitä saa ostaa. Lauralla tosin oli huolestuttavaa pro-tietoa aiheesta; sitä jäähdytinnestettä on olemassa eri väristä, joten osaammeko ostaa oikean laista jäähdytinnestettä? Tieto eroista tosin rajoittui tähän värieroavaisuuteen, joten hieman tämä kysymys jäi tässä vaiheessa askarruttamaan. Käyttöopaskaan ei tarjonnut tähän apua.

Ja siten The Valo sammuikin kesken pohdiskelun. Ferrari lienee ollut kuulolla, ja ajatteli että ihan turhaa polttaa poltintakin tämän takia. Josta me toki olimme varsin iloisia. Loogisina ihmisinä johtopäätös oli luonteva; ei valoa -> ei vaadi toimia. Eikun matkaan siis. Tulipahan tähänkin aiheeseen perehdyttyä, olemme taas asteen verran ammattimaisempia autoista keskustelijoita.

Tuusulassa neuvottelupäivillä (SRY:n, emme ole vielä kehittäneet vertaistukiryhmälle neuvottelupäiviä, niin mainiolta kuin ajatus maistuisikin) tapasimme vertaistukiryhmän neljännen jäsenen Kiviksen. Kivis oli tullut kokoontumisajoihin asiaankuuluvalla pelillä, omalla Rakettispagetillaan. Heti lounaalla pääsimme jakamaan kokemuksiamme, joita Kivikselle olikin kertynyt kunnioitettavissa määrin, kyseessä lienee siis suorastaan vertaistukiryhmämme Kunniajäsen. Opimme monia uusia asioita, kuten että ferrarissa on Tappi, jonka tulisi olla kohtuullisen vapaasti liikkuva osa, mutta joka ei kestä puolenpäivän revittelyä mutaisella pellolla vaan saattaa siitä suuttua ja jumiutua, ja sitä sitten hoidetaan öljyn ja ilman suihkuttelulla, ja joka siitäkin huolimatta jähmettyy heti Katsastusaseman aistiessaan. Sitten opimme että jos Katsastussetä tykkää että ferrarissa on liikaa päästöjä, niin siihen auttaa rentouttava sunnuntaiajelu Oulusta lähimpään suureen kaupunkiin (Helsinki?) käyttäen korkeimmillaan kakkosvaihdetta. Ei muuten ole päästöjä sen jälkeen, ferrarista tulee suoraan ekoauto. Ja ehkä tärkein anti tästä kokemustenjaosta oli, ottaen huomioon ääni- ja näköhavainnointiin perustuvan huolenpitomme, että jos kuuluu outoja ääniä, jopa siinä määrin voimakkaita että ne herättävät liikenteen muissa kulkijoissa huomiota ja keräävät katseita, niin siihen auttaa mankan nupin kaakkoon kääntäminen. Ei kuulu enää ääniä. Tai ainenkin kuuluu pääosin muita ääniä. Tämä voi auttaa parhaimmillaan jopa niin, että pian ei kuulu mitään ääniä.

Kivis ei toki unohtanut myöskään vertaistukiryhmän viihdykkeeksi suunniteltua ohjelmanumeroa, vaan ajoi Rakettispagetin niin tukevasti parkkiin, että sitä piti vähän kannustaa että sen sai uudestaan liikekannalle. Hankeakin toki oli parkkipaikalla reilusti, ainenkin kymmenen senttiä, joten se selittänee yllättävän tilanteen.

The Valo ei enää kiusannut meitä koko loppumatkana, joten jätimme jäähdytinnesteen kiperän väriongelman toistaiseksi ratkaisematta. Ferrari toimi muutenkin moitteetta koko piiiiitkän matkan, siitä ei käy moittiminen. Kuskilla sen sijaan oli ajoittaisia ongelmia esiintyä vakuuttavasti. Kahden aikaan yöllä, autiolla maantiellä, keskellä ei mitään, säkkipimeän yön lumisateessa nauruhysterian yllättäessä piti ajoittain laskea vauhti jopa kaupunkinopeudelle, kun hillittömän hihityskohtauksen puskemien naurunkyynelten sumentamilla näkettimillä ei vaan yksinkertaisesti nähnyt enää mitään eikä penkilläkään meinannut enää kestää. Kovin siinä yrittettiin aina välillä ryhdistäytyä, vaan minkäs teet kun Hansu ja Pirre pääsee teryleenit paukkuen ja toppahousut kahisten vauhtiin, se on ajoittain melko pitelemätöntä…

Fleksi, tuo kaikkien keksintöjen pohjanoteeraus. Niitä on kirottu kautta aikain kun koirat sinkoilevat muka-kytkettyinä pitkin poikin teitä ja takuuvarmasti ainenkin ohi tulevan pyörän eteen juuri viime metreillä. Ja kun se niin viimeisen päälle viheliäinen luistavan lukon ratina kuuluu perästä kun sieltä juuri ohitettu koira sinkoaa oman koirasi perskarvoihin kiinni takaapäin. Tai kun mietit että minkä kunnan rajojen kautta kiertäisit sen vastaan tulevan mopen kun se “tää-on-ihan-kiltti” tulee kymmenen metrin fleksin päässä vastaan.

No. Jouduin shoppaillessani hetkellisen mielihäiriön valtaan ja nyt minullakin on fleksi :-)  Ja “tää-ei-tosiaankaan-ole-ihan-kiltti” siinä fleksin päässä. Ja on muutes seittemän vai kaheksan metriä liinaa. Nyt määkin voin alkaa häiriköksi ja päästää sen “tää-ei-tosiaankaan-ole-ihan-kiltin” sinkoilemaan miltei mielivaltaisesti pitkin teitä.

Tai niinhän sä luulet. Oikeasti ajatus oli se, että kun tässä nyt pääasiallisesti nykyisin näemmä kuljetaan ihmisten ilmoilla ja näin ollen kytkettynä, niin saisivat sitten jolkotella vähän pidemmällä säteellä hiljaisemmilla kaduilla. Se ei vaan toimi. Ne ei lähe mihinkään siitä jalan juuresta! Minä siinä hoin niille vapaata ja meehän nyt ja pois, ja osoittelin penkkaa ja koitin vaivihkaa kipittää itte karkuun jos sattuivat jäämään nuuskimaan tai tarpeilleen. Mutta ei mitään hyötyä. Hirvee kiire niille vaan tuli palata äkkiä takas siihen metrin säteelle. On mulla siinä yhen sortin älyvaliot, vai mitä läheisriippuvaisia lienevät. Ainoa tapa saada ne hetkellisesti siitä viereltä kauemmas juoksemaan oli potkia lumilohkareita sinne seitsemän tai kahdeksan metrin päähän, niitä ne sitten suostui saalistamaan. Ja äkkiä takas. Tuntui myös se kela siinä määrin kiinnostavan, että toinen vaihtoehto saada koira kauemmas olisi ollut nakata se koko fleksi kädestä sinne matkan päähän. Sitä ne olis kans mielellään hakeneet.

Loppupäätelmä tästä eksperimentaalisesta tutkielmasta: Ihan turha kapistus. Ainoa hyöty tästä on se että koiran kykkiessä jonkun onnekkaan portin pieleen voit hieman vakuuttavammin olla huomaamatta ja tuijotella taivaalle kun olet siellä seitsemän tai kahdeksan metrin päässä ennemmin kuin siinä metrin päässä, eikä haju tunkeudu niin pahasti nokkaan.

Nyt kun auto on myyty ja paku laitettu tilalle, ni pitää myydä vanha taunuksen perässä ollut koiraveräjä virattomana jollekin tarvitsevalle. Minähän sitten laitoin asianmukaisille palstoille myynti-ilmoituksen ja hetihän se veräjä löysikin uuden kodin. Kaivoin veräjän varaston uumenista pakattavaksi, ja totesin siinä kirkkaassa päivänvalossa että ompa kovin ankean näköinen; maali lohkeillut ja alkavaa ruostetta niissä paikoin. No eipä mitä, minähän tietysti tehokkaana naisihmisenä siitä Puuiloon hiomapaperia ja maalia ostamaan ja työn touhuun. Keli ei ole näihin puuhiin ihan paras mahdollinen ulkona, joten ajattelin somistaa veräjää kylppärissä. Laitoin siinä perunat kiehumaan, ja niiden kypsymistä odotellessa aloin hiomaan veräjää. Aika pian totesin että tämähän on varsin sottaisaa puuhaa, ruostepölyä uudet farkut ruskeana. Eipä ole hätä tämän näköinen, tuumin, ja sipaisin sukkahousuisilleni.

Sain kuin sainkin veräjän hiottua nätiksi, pyyhin pölyt oikeaoppisesti, annoin kuivahtaa. Tässä välissä käänsin perunakattilan pois tulilta ja laitoin makkarat pannulle muhimaan. Ja eikun maalaamaan. Spray-maalihan se kätevin tommoiseen veräjään on, metalliristikkoa maalaa pirukaan pensselillä (tiedän koska olen sitäkin kokeillut, kolme-v*tun-viikoa kesti se kahden häkin maalaaminen ja roiskeita löytyy varmaan vieläkin Jukkotieltä). Virittelin paperit kylppärin lattialle. Eihän niitä kovin laajalle tarvi kun varovasti vaan vähän läheltä suihkuttelen. Kaikki oli tähän saakka vielä hyvin, homma eteni ja ei tullut kuumakaan kun nylonit jalassa puuhastelee

Lopputulos oli kuitenkin ensimmäisen luokan katastrofi.

Homma alkoi kaatua siinä vaiheessa kun totesin että se “varovasti vaan vähän läheltä” ruiskuttelu ei tule kattamaan kuitenkaan vain sitä paperilla suojattua aluetta lattiasta, vaan sumute jatkui myös paperin jälkeen ja oli toden totta varsin hienojakoisesti häivytetty niin ettei voinut ihan varmaksi sanoa että missä kohtaa lattiaa sitä ei enää ollut. Mietin että millä hitolla sen nyt siitä lattiasta saa irti, kun tuli ostettua varsin tehokasta maalia, metallille tarkoitettua joka pysyy pinnassa kuin tauti. Ei ole tärpättiäkään. Saippualla ei taatusti irtoa. KYNSILAKANPOISTOAINETTA! Joka tytöllä on kynsilakanpoistoainetta, niin mullakin. Ryntäsin kylppäristä sukkahousut ruostetta pölisten vessaan hakemaan tuota ihmeainetta. Ja sehän toimi kuin toimikin! Maali irtosi lattiasta varsin vaivatta, ei ollut onneksi ehtinyt siihen kuivahtaa. Ei mikään turha keksintö. Huokaisin, ja samalla kävin vääntämässä makkarapannun pois päältä. Ruoka ois valmista. Mutta mutta.

Tässä vaiheessa alkoi kuulua eteisestä koirien jatkuvaa aivastelua. Taitaa maali vähän haista. Menin kylppäriin ja jostain syystä vilkaisin kattoa kohti, ja ei herrajumala! Katon ylärajassa oli paksu kerros maalihuuruja, se oli kuin savusumussa koko katto. Ja samalla tunkeutui piuhoja pitkin myös tieto että täällä totta vieköön haisee aika pahasti. Taas ryntäys ulos kylppäristä, ja kirmasin viemään koirat Tiian huoneeseen jossa oli ollut ovi kiinni koko ajan ja hajut eivät olleet ehtineet sinne asti.

Kylppärin ovi oli toki tässä rytäkässä jäänyt auki, ja maalihuurut luikertelivat ulos kylppäristä eteiseen. Sillä seurauksella että katossa oleva palohälytin alkoi huutaa kun tuo huuru saavutti sen. No voi ristus mikä härdelli tästä nyt tuli! Ryntäsin ensin avaamaan takaoven ammolleen ulos, sitten huiskuttelin lehteä kuin heikkopäinen palohälyttimen alla, ja viimein riipaisin koko hälyttimen ruuveineen katosta ja ryntäsin sen kanssa pihalle. Edelleen pelkät sukkahousut jalassa. Huh huh, johan vaikeni. Tempaisin siitä vielä varmuuden varalta patterit irti ettei se vaan enää ala huutamaan.

Seuraavaksi kiikutin koko kirotun veräjän pihalle. Ja aloin miettimään että millähän ihmeellä tämän hajun nyt sitten saa pois. Tilanne oli kutakuinkin yhtä kinkkinen kuin “kun-Marika-Jukkotien-mökin-leivinuunilla-savusti”. Kaikki ikkunat ja ovet auki, ilmastointi täysille. Tässä vaiheessa huomasin että naapurin setä oli siirtynyt pihamaaltansa vähän keskemmälle katselemaan Hämäläisen sinkkuluukun meininkiä, joten tempaisin sälekaihtimet kiinni. Edelleen sukkahousuisillani…

Tähän hetkeen soi sitten tietenkin puhelin. “NO MITÄ?!”. Äiti siellä hieman hämmentyneenä kakistelee että eikun minä vaan tuota… Tiuskaisin siinä kännykkä toisessa ja palohälytin toisessa kädessä että nyt ois kuule vähän kiire. Samalla Tiia aukaisi huoneensa oven ja koirat kirmasivat kohti auki olevaa takaovea. Huutelin välillä äitille puhelimeen ja välillä koirille, luultavasti ihan ristiin komentoja ja selityksiä. Äiti totesi soittavansa “paremmalla aikaa” uudestaan… No hyvä, ja minä ryntäsin pyydystämään koiria takaisin Tiian huoneeseen.

Sitten vaan pienessä helmikuisessa viimassa ikkunat ja ovet auki syömään jäähtynyttä makkarapannua, silmät kirvellen maalihuuruista, ja odottelemaan että kämpän hajusteen haihtuvat.

Edelleen sukkahousuisillaan. Että silleen. Mitä tästä opimme. Luultavasti emme yhtään mitään. Tai ehkä sen että tänään emme polta tuoksukynttilöitä. Ei sillä etteikö ne toisi vähän uusia tuoksuvivahteita tähän elämykseen, vaan ihan sillä että edelleen tuntuu että pieni tulenliekki saattaa räjäyttää koko kämpän…

Lauran kanssa olemme päässeet siihen pisteeseen autotekniikan saralla, että voimme alkaa tekemään teknistä vertailua ja keskustelemaan autoista. Nämä asiantuntijalausunnot liikkuvat nykyisin niin korkealentoisina, että ihan jokatytön kanssa ei tähän pysty, kaikki kun eivät ole samalla tasolla autotietojensa kanssa. Onhan se ikävä jutella aiheesta jos keskustelu rajoittuu vain värin vertailuun. Mutta ei meillä, meidän jutut ovat ihan eri tasolla!

Taustatiedoksi, miten olemme päässeet tälle tasolle; meillä on kummallakin Ferrari. Tunnetaan myös nimellä Fiat Skudo. Tai Rottmobiili. Otteita viime aikoina mieltämme askarruttaneista asioista.

Aloitimme ihan jokatytön tasolta; mulla on metallinharmaa, sulla viininpunainen. No tämä ei vielä maailmoja mullista, tähänhän kykenee jokainen. Mutta sitten juttu menikin monimutkaiseksi.

Kävi niin että mulla jämähti Ferrari pihaan heti alkuaamuina. Ei käynnisty. Autoliikkeen setien ystävällisellä avustuksella paljastui että polttoainesuodatin oli jäätynyt. Oma analyysi rajoittui siihen että “ei käynnisty, ts. ei pääse ajelemaan”. Tuttavalta sain vinkkiä että kannattaa pitää polttoainesuodatin mukana, sen voi itsekin vaihtaa 5 minuutissa ni ei jää tien päälle. Tästähän sitten Lauran kanssa keskustelimme, ja asiantuntijalta saimme kohtuu pikaisen tyrmäyksen tälle ajatusasteen omatoimiselle suodattimen vaihdolle. “Onko siinä turbo?” No totta hemmetissä Ferrarissa on Turbo! Sitä ei sitten voi itte vaihtaa, kun se pitää ilmata. Tai paineistaa. Tai ilmaista… tai…? Emmää muista mitä sille piti tehdä, tämä asiasana unohtui matkan varrella mikä se oikea termi oli. Jotain kuitenkin mitä ei voi ite tehä. Tuskin se oli ilmaista sit siinä tapauksessa, muutehan mä voisin laittaa vaikka Rommin ilmaisemaan. Kyllä se osaa polttoainesuodattimen ilmaista siinä missä maalimiehenkin hakumetässä.

Sitten olimme eräänä päivänä ajelemassa tällä tekniikan tiimillämme, kun keskustelu kääntyi ihmettelemään että missä tässä on töötti?! Joka autossa on töötti. Onhan? Laurakin oli hulluna painellut ratin (se mitä pyöritellään kun tulee mutka) keskiötä Esan kadun varressa nähdessään, mutta ääntäkään ei ollu Ferrari päästänyt. Minähän sitä siinä ajellessa sit kans painelin ratin keskiötä, mutta sama vika. Ei tööttää Ferrari. Painelin toki sitten kaikkea muutakin mitä siinä käsien ulottuvilla oli. Mutta ei, ei kuulu mitään mistään vaikka kuin päät kallellaan kuuntelimme. Pikkuisen olimme kyllä varuillamme, kun eihän sitä tiedä jos joku painaisu osuu heittoistuimen nappiin. Ei onneksi osunut. Tai sitten on heittoistuimen nappikin rikki. Mihinhän siitä voi valittaa? Laura jo kerkesi kaivaa Auton Käyttöohjeen hanskalokerosta, kun tokihan Käyttöohjeessa kerrotaan mistä voi töötätä sillon kun joku törttö ei lähde samalla nanosekunnilla valoista kun vihreä vaihtuu.  Mutta sitten se löytyi ennenkuin Laura ehti tavata tuota varsin vakuuttavaa lähdeteosta. Molempien viiksien päissä oli pienet napit ja hetken arvailtuani painaisin toista. Ja johan tööttäsi! Varsin upea ääni lähti Rottmobiilista. Toisen viiksen napista ei kuulunut Kotijäätelöauton tuttua melodiaa, ei valahtanut seksimessujen mainosta kylkiin neonvaloineen, eikä se myöskään ollut se heittoistuin. Siitä ei tapahtunut mitään.

Sitten kummastelimme muita Ääniä. Autosta kuuluu toki monenlaisiä ääniä, mutta yleensä äänet radikaalisti vähenevät sen jälkeen kun auto on sammutettu. Mutta minun autosta kuuluu. Sille äänelle ei ole sanaa, mutta se on niinkuin yhenlainen humina joka kuuluu konepellin alta. Laura ei ollut ihan varma kuuluuko Laurankin autosta samanlainen ääni. Ehkä kuuluu. No sitten se ei ole huolestuttavaa jos siitäkin kuuluu. Pääpointtihan tässä keskustelussa ei ollut se että mistä se ääni kuuluu tai mikä sen aiheuttaa, vaan se että jos se kuuluu sunkin autosta, niin sitten se on ok.

Tämän jälkeen on ihan turhan tulla meille selittämään etteikö naisten kanssa voi keskustella autoista! Kyllä voi.

Se on sitten sairastupavuoro iskeny. Tiia aloitti toissayönä 39,5 asteen kuumella, johon ei mikään panadoli tehonnu. Eilen piti viimein päivystykseen töydätä kun kuumetta oli jo 40,4 astetta, panadolit tuli kaaressa pihalle, ja puhe alkoi olla enimmäkseen hourailua. Kolmen tunnin keikka päivystykseen, vain kuullaksemme että eihän tuo ole vielä pahakaan. Jotain virusperäistä, ja antaa kuumeilla vaan jos ei mene pahemmaksi. Ahaa? Mä kun olen ihan kuvitellut että siinä vaiheessa kun kuume alkaa olla hourailun tasoa niin pitäisi yrittää sitä saada hieman edes laskemaan? Takaisin kotiin, ja sydän sykkyrällä seurailin vähän väliä että vieläkö Tiia hengittää. Tilannetta ei yhtään helpottanut Rommin ripuli, joka pakotti juoksuttamaan koiraa pihalla parin tunnin välein. Ja kun kotoa ei uskaltanut poistua hetkeksikään, oli ainoa vaihtoehto kytkeä Rommi pitkään liinaan ja antaa sen pyllistää takapihalle sinne mihin liina ovelta yltää… Siivotaan sit piha joskus. Ennemmin piha kuin olohuoneen seinä Tänä aamuna sitten Sami toi vahvempaa kuumelääkettä Jukkotieltä, ja sillä kuume suostuikin laskemaan hetkeksi. Palasihan se toki vaikutuksen lakattua heti 39:ään, mutta pääasia että edes joku troppi tehoaa että voi Tiiakin huokaista hetken järjissään.

Näinköhän tuolta taudilta voi itse välttyä?